Nelivuotiaan oppimismetodi

Ongelmalähtöistä oppimaan oppimista nelivuotiaan tapaan:

1. Luodaan itselle ongelma

 "Aaaaaarh! Mulla ei oo oma tukka! Äiti kato miten nun tukka on!" Tulee näyttämään tukkaa, joka on pipon jäljiltä pystyssä. "No annas kun äiti vähän pörröttää."

2. Keksitään ratkaisu

Silmiin syyttyy kipinä: "ai niin, vesi auttaa."

3. Testataan

Katoaa ja palaa hetken kuluttua tukka vettä valuen, mutta hyvin tyytyväisen näköisenä.

4. Vahvistetaan onnistumisen kokemus

"Nyt on taas oma tukka." Halaa ja pussaa äitiä ennen kuin jatkaa muihin touhuihin.

Loppuun vielä asennekuva samalta anarkistilta:

Lisättyä todellisuutta Pilkkeeseen?

25.3. osallistuin verkkoluennolle lisätystä todellisuudesta kirjastoissa ja museoissa. Luennolla raotettiin hiukan lisätyn todellisuuden mahdollisuuksia. Lisätty todellisuus on siis yksinkertaisuudessaan teknisten apuvälineiden avulla oikeaan todellisuuteen littettyä sisältöä, kuten kuvaa, tektiä, ääntä.  Kovin syvälle aiheeseen ei menty, mutta sen verran raapaistiin, että ideat alkoivat pörrätä villinä: Tietenkin lisätyt todellisuudet sopisivat meille tiedekeskus Pilkkeeseen! Luennolta jäi mieleen myös se tärkeä huomio, että suunnittelun tulee lähteä tarpeesta. Mihin tarpeisiin lisätty todellisuus sitten voisi tuoda ratkaisun?

Innoittaja ei ihan aina ole läsnä silloin kun apua tarvittaisiin. Lisätty todellisuus voisi sisältää kohteen käyttöohjeen, esim. miten käytetään kivääriä metsästyssimulaattorilla. Näen, että lisätty todellisuus voisi tuoda lisäarvoa erityisesti itsenäisten kävijöiden näyttelykokemukseen. Jokainen kävijä on arvokas. Silti resurssit täytyy keskittää vilkkaimpiin aikoihin. Oletan, että lisätyn todellisuuden sovellukset toimisivat parhaiten juuri hiljaisempina aikoina. Näin saataisiin käännettyä näyttelyn autius positiiviseksi asiaksi kävijän kannalta.

Lapsiperhe voisi tutustua Tukkimiehentäi Tuksun tempauksiin ja parhaisiin piilopaikkoihin. Tuksu on Pilkkeen maskotti, joka johdattaa päväkotiryhmät näyttelymme kiinnostavimmille kohteille. Lisätyn todellisuuden avulla muutkin lapsivieraat voisivat vanhempiensa kanssa tutustua tuohon ilkikuriseen kovakuoriaiseen.

Näyttelyyn voisi lisätä myös muita asiantuntijoita virtuaalisesti: motokuski esittelisi itse työvälineensä, samoin metsuri ja paperitehtaan työntekijä. Retkeilijä voisi kertoa tarinan siitä, miten teki uskomattoman löydön syvältä metsästä. Täällä Metsähallituksen toimitalossa, aitoja metsäasiantuntijoita riittää ja he ovatkin mukana usein erilaisissa yleisötapahtumissa. Virtuaalinen asiantuntija ei missään nimessä voisi korvata aitoa ihmistä, mutta yksittäisille kävijöille olisi sitä kautta mahdollista välittää asiantuntijan ääni. Ehkä myös salaperäinen Naavisneito voisi vilahtaa näyttelyssä...

Pilkkeen ulko-oppimisalueella Mottimetsässä voisi olla paikkatietoon perustuvaa lisättyä todellisuutta. Metsä voisi kuiskia tarinoita. Ehkä sovellus voisi sisältää myös opasteita eri paikkoihin metsässä, kuten katsomon kaltaisen kalliomuodostelman äärelle tai upean rakan reunalle. Kätkösuunnistusrata voisi sisältää tageja ja niiden kautta mitä moninaisimpia sisältöjä. Kulkija voisi vaikkapa kurkistaa nuoren taimikon tulevaisuuteen. Ehkä metsästä voisi olla suora yhteys tiedekeskukseen? Onhan meillä myös  mahdollisuus kurkistaa näyttelystä Mottimetsään web-kameran kautta.

Osa sisällöistämme, kuten valokuvasuunnistusta hyödyntävä työpaja, olisi lähes sellaisenaan siirrettävissä lisätyn todellisuuden sovellukseen. Seurauksena ylläpito helpottuisi, sisällön uusiminen helpottuisi, monipuolisemman tarjonnan ylläpitäminen helpottuisi jne.

Seuraavaksi tarvittaisiin lisää tietoa, että joku idea saataisiin käytäntöön asti. Millaiset laitteet, ohjelmistot ja osaamista vaaditaan? Odotan mielenkiinnolla seuraavaa tapaamista!

Sä sanot museo, mä sanon tiedekeskus...

Matkustan ympäri MATKa pedagogiikan kenttää ajatuksissani ja koetan hahmottaa koulutuksen kokonaisuutta: työskentelytapaa, verkostoa, omia kehittymistoiveitani ja työpaikan kehittymistarpeita. Kaikkialla törmään museopedagogiikka-termiin. Miten siihen pitäisi suhtautua, kun olen töissä tiedekeskuksessa?

Museoita ohjaa lainsäädäntö. Ne ovat muistiorganisaatioita, joiden toiminnan ytimessä ovat kokoelmat. Tiedekeskus taas määrittelee itse itsensä ja sen tehtävä on popularisoida tiedettä ja kertoa tieteen sovellutuksista.

Oma kotipesäni on tiedekeskus Pilke, joka kertoo pohjoisen metsän kestävästä käytöstä. Vaatimaton tavoitteemme on maailman pelastuminen uusiutuvien luonnonvarojen, kuten metsän, kestävällä käytöllä. Ensiaskel tavoitteen saavuttamisessa on suomalaisten metsäsuhteen uudistaminen.

Tiedekeskuksessa ei ole kokoelmaa. Sen sijaan meillä on koko nykyhetken todellisuus sekä tulevaisuuden mahdollisuudet. Näistä valitut teemat on nostettu näyttelyyn siten, että yleisö haastetaan itse tekemään ja kokeilemaan. Kävijä itse muodostaa oman oppimiskokemuksensa. Pilkkeessä tarjoamme elämyksiä ja erilaisia näkökulmia kävijän oman metsäsuhteen rakennuspalikoiksi. Asiakas eli yleisö on kaiken toiminnan keskiössä.

Jyväskylän kaupungin pedagogisessa strategiassa todetaan, että "Yleisötyössä museo lajentaa toimintaansa muuhunkin, kuin varsinaisen sisällön tuottamiseen." Onko tässä merkittävin ero museon ja tiedekeskuksen välillä? Omassa työssäni koen, että "yleisötyö" on varsinaista toimintaa ja näyttely on tehty sitä varten.

Lähtökohdat ovat jokseenkin erilaiset museoissa ja tiedekeskuksissa. silti niissä toimivat varmasti sanat pedagogiset periaatteet ja menetelmät. Tosin minulla on kokemus vain tästä yhdestä ainutlaatuisesta tiedekeskuksesta. En tunne museoiden toimintaa kovin hyvin. Kertokaa te, joilla on erilaisia näkökulmia ja kokemuksia oppimisympäristöjen kirjosta: Onko eroa museopedagogiikan ja tiedekeskuspedagogiikan välillä?

Totuttelua

Ensimmäinen MATKA-tapaaminen on takana ja päässä surisee. On paljon totuttelemista! Päivään mahtui paljon asiaa ja tunnit loppuivat kesken. Melkein kolmen tunnin ajomatka teki päivästä raskaan, mutta samalla antoi mahdollisuuden purkaa päällimmäisiä tuntoja ja ideoida tulevaa yhdessä kollegan kanssa.

Odotan kurssikavereihin ttustumista, koska kaikilla oli kiinnostavat ja erilaiset taustat. Kokemuksia vertaamalla saamme varmasti hedelmällisiä keskusteluja aikaan! Esittelykierrokselta jäi mieleen monia asioita, joista haluan kysyä tarkemmin. Esimerkiksi millainen on se metsäsuhdesalkku, jota tehdään Ilomantsissa?

Koulutuspäivän sisällöstä jäi päällimmäisenä mieleen hämmennys kaikista työkaluista, jotka pitäisi ottaa haltuun: Google+, dokumentit, blogi, Moodle... Miksi ihmeessä näin monia eri työkaluja? Mitkä asiat kuuluvat blogiin ja mitkä Moodlen keskusteluihin? Miten ne linkittyvät toisiinsa?


Kaikki tämä tekniikka vaatii perehtymistä ja totuttelua. Asiat varmaan selkiytyvät ajan myötä, kun ryhdyn töihin tehtävä kerrallaan. Odotukseni kurssin suhteen eivät muuttuneet, vaan yhä toivon saavani pedagogista varmuutta, hyviä verkostoja ja toimivia käytäntöjä työni tueksi.

Tästä se alkaa

Tästä alkaa MATKAni tiedekeskuspedagogiikkaan. Tai oikeastaan se alkoi toukokuussa 2011, kun aloitin Tiedekeskus Pilkkeen oppimisvastaavana. Tai ehkä se alkoi jo 2001, kun aloitin ohjaustoiminnan opinnot HAMK:issa. Vai alkoikohan se sittenkin vielä aikaisemmin?

Nyt olen aloittanut 30op:n opinnot MATKA-koulutuksessa (Museo-, arkkitehtuuri,- tiedekeskus- ja kirjastopedagogiikka). Odotukseni tästä koulutuksesta ovat korkeat!

Kuvassa on ajatuksiani ennen koulutuksen alkua.